Pankkiryöstö

Kukko kiekuu ulkona. On taas sen aika. Kokoan itseni ja laahustan keittiöön. Kaadan sokeasti eilistä laihaa kahvia likaiseen kuppiini ja ryystän. Ryystän niin, että on kylillä taas puhumista.

Tänään en jaksa pukeutua. Kävelen kylpytakki päällä pihamaan poikki kanalaan. Sieltä kuuluu innostunut kotkotus. Taas on munia.

-Kylläpäs täällä ollaan terveen näköisiä. Ei kai tuo kukko pistä teitä ylitöihin?

Aikuinen mies ei paljoa muuta tarvitse elämässään kuin tuottavia eläimiä. Nykyajan lapset haluavat vain lemmikkejä. Sellaisia, joita voi paijailla, silitellä ja unohtaa, kun ei huvita. Nykyajan lapsilta puuttuu velvollisuudet ja vastuu. Sitä se vapaakasvatus teettää.

Minulla ei ole lapsia. Ei siihen mitään syytä kyllä ole. Ensin tietysti tarvitsisi olla se eukkokin. Minä olen kyllä sen sortin mies, joka ei naista hakemalla hae. Tulkoon täältä maatilalta hakemaan. Tiedä vaikka jos huomenna tuleva postinjakaja olisi hyvännäköinenkin akka.

Kas niin, päivän hyvä työ tehty. Aika tarkistaa lehmät. Yksi niistä on hieman huonossa kunnossa. Bärtil. Se on ruotsalaista sukua. En osaa oikeastaan lausua sen nimeä oikein, joten kutsun sitä vain Pertiksi. Pertti on minun silmäteräni, noin 20-vuotias vanhus. Pitäisiköhän tuokin laittaa kohta lihoiksi ennen kuin pilaantuu.

Sitten on sikojen vuoro. En tiedä miksi minulla on edes sikoja, en yhtään pidä niistä. Ne haisevat, röhkivät ja ulvovat kuin palosireenit aina, kun näkevät jalkani ovenraosta. Kai niillä on nälkä vaan. Ei minun kintuissani paljon syömistä silti ole, luuta ja nahkaa oikeastaan. Miehen ei tarvitse itseään treenailla sen koommin. Riittää, että pystyssä pysyy ja silloin tällöin kykenee juoksemaan kiinni aitauksesta karkuun päässeitä eläimiä.

Voisi sanoa, että maatilani tuottaa luomua. Lähellä kasvatettua. Sekin on laaja käsite. Tästähän on melkein 30 kilometriä kaupunkiin. Kerran täällä kävi joitain isoja herroja tarkistamassa rahkeita oikealle luomutuotannolle. Sanoin niille, että täällä syötetään sitä samaa paskaa mitä aina ennenkin. Uskoivat ja tilasivat monta satsia kananmunia.

Minulla on sukanvarressa jonkin verran säästöjä. Yksinään kun asuu, niin sitä rahaa jää muuhunkin. Itsekästä puhetta, mutta niin se on. En tarvitse ylellisyyksiä, mutta joskus olisi kiva unohtaa lehmät ja kanat ja lähteä ulkomaille. Vaikka Viroon. Siellä kyllä taitaa olla rikollisuus huipussaan. Ehkä jään sittenkin kotiin.

Juippi

En omista ajokorttia. Miksi omistaisin, minulla on kaksi jalkaa ja polkupyörä. Nykyihmiset ovat liian laiskoja tekemään yhtään mitään, johon kuuluu hiemankin urheilua.

Hyppään pyörän selkään ja otan suunnan kohti pikatietä. Kohdistan itseni pientareelle ja pidän katseen tiukasti edessä. En välitä autojen tööttäilyistä.

Saavun perille. Mahtavaa. Kuulen nyt jo, kuinka tuoreet kananmunat poksahtavat käsissäni rikki ja neste valuu suuhuni. Ovessa ei ole nimikylttiä, eikä postilaatikkoa näy missään. Olenkohan sittenkään oikeassa paikassa. Koputan varovasti oveen ja huudan talon omistajaa. Oven takaa kuuluu hidasta töminää ja ovi aukeaa narisevasti.

-Niin?
-Oletteko te Tarmo?
-Saatan ollakin, mitä se sinulle kuuluu?
-Niin että olisin vain niitä kananmunia.

Tarmo

Mikähän veltto juippi tuokin luulee olevansa? Minun munia tullut tänne asti ostamaan.

-No, tule sisään. Keitetään kahvit ja keskustellaan asiasta.

Keitän kahvit ja ojennan kupin. Kummallisesti tuo nyrpistää nokkaansa. Olisi halunnut kuulemma vain vettä. Ihmeellisiä nämä nykynuoret. Ennen vanhaan kahvi juotiin mustana, ilman sokeria. Nykyään kaikki ovat ihmeellisiä vässyköitä, jotka juovat vain vihreää teetä ja puhuvat politiikasta. Minä en yleensä puhu mistään mitään.

-Mitäs varten sinä tänne asti munia tulit ostamaan?
-Eikös ne luomua ole?
-Luomuapa hyvinkin. Niitähän saa kuulemma ihan kaupastakin nykyään?
-Ne loppuivat kesken. Kaikkihan sen tietää, että Tarmon munat ovat parhaita.

Ihme perverssi. Minun munia tuossa kehuu. Onhan ne kyllä hyviä, ei sillä, mutta en lähtisi noin koppavasti niitä palkintopallille nostelemaan.

-Niin että myytkö muutaman?
-Jaa. Pitääpä miettiä. Paljonko sinä tarvitset?
-Kaksi tusinaa. Minulla on tärkeä matsi tulossa kohta. Pitää tankata.

Vai munilla se tankkaa. Mitähän se luulee saavuttavansa. Ei niillä pitkälle pötkitä. Parasta tankkausta on tuore ruisleipä, aitoa voi ja kurkku. Niillä pääsee pitkälle.

-No kaipa minä myyn. Laitetaanko pussiin?
-Jos viitsit.
-Ei minulla taida olla. Minä heitän kaiken aina kompostiin. Materiaali maatuu siinä missä ihminenkin.

Juippi

Tarmo on hieman omituinen. Pääasia on kuitenkin se, että saan tarpeeksi kananmunia ensi treeniä varten. Tällä kertaa en suostu nielemään karvasta tappiota. Minulla on onneksi reppu mukana ja Tarmo antaa vaahtomuovia mukaan, ettei munat säry.

Tarmo

Onneksi se juippi lähti. Ihmiset, jotka eivät juo kahvia aiheuttavat minulle pelkotiloja. Niissä on varmasti jotain vikaa. Hyvän summan rahaa se silti antoi, näillä voisi lähteä jopa sinne Gran Canarialle. Luin siitä kerran Seuran liitteestä. Kuulemma hieno paikka.

Päätin juhlistaa hyvin sujunutta kauppaa ottamalla traktorin ulos tallista. Nätisti se käynnistyi, vaikka on lojunut pitkän aikaa paikoillaan. Kurvaan suoraan kylälle kumit vinkuen, vaikka eihän nuo traktorin renkaat aiheuta niin paljon kitkaa, että ne mitään vinkuisivat. Pankilla on jonoa. Mitähän sielläkin tapahtuu.

Kas, sama juippi kun viimeksi. Se on jonossa ensimmäisenä ja osoittelee virkailijaa.

-Hei juippi! Mitä sinä siellä sohit?
-Turpa kiinni äijä! Älä puutu tähän.

Kyllä se on temperamenttinen. Johtuu varmaa niistä kananmunista. Yksi kananmuna päivässä riittää, tuo on syönyt varmaan paketillisen jo matkalla.

-Jos en saa lainaa, niin...tämä mies tässä menettää henkensä!

No nyt se jo uhkailee vieraita. Kova rahantarve. Voisin tarjota sen antamia rahoja takaisin. En kyllä viitsi, minun munani niillä osti.

-Eikö sana kuulu? Haluan lainani!

Pankkivirkailija lupaa toteuttaa toiveen ja juippi rauhoittuu hieman.

-No niin. On sitten ihan turha soittaa poliiseja. Ei ne kaljamahat minua kuitenkaan kiinni saa.

Pelkästä lainasta noin iso show. Pelkällä sormellakin vain osoitteli. Mitähän se suunnittelee. Pitää varmaan kirjoittaa sanomalehteen lukijapalstalle. Nykyihmisten kananmunan kulutus on huolestuttavan suuri.

Luomumunia

Vasen alakoukku. Oikea suora. Väistö ja heti toinen perään. Jalat toimivat kuin mutkaton koneisto. Minua ei pysäytä mikään.

Havahdun ajatuksistani vihanneshyllyjen väliin. Toisessa kädessä kauppalappu ja toisella pitelen ostoskärryjä. Luen ostoslistaltani puuttuvat tavarat ja siirryn kylmähyllyille. Kananmunia, mies tarvitsee kananmunia. Pelkästään jo niillä eläisi, mutta lääkäri kielsi. Voi tulla vaikka syöpä. Ei niistä ennenkään mitään syöpiä ole tullut. Isä tapasi syödä niitä rasiallisen päivässä ja eli hyvän ja pitkän elämän 60 vuotiaaksi asti. Siihen tähdätään.

Olen kirjoittanut listaan maidon, mutta vetänyt sen yli. Juon vain vettä. Vesi on Jumalten eliksiiri. Se kantaa pitkälle. Kalsiumia saan tableteista tarpeeksi.

Kananmunien lisäksi ostan purkkihernekeittoa. Se on ravitsevaa ja sisältää paljon proteiinia. Todella hyvää treenaajalle. Hieman se pierettää, mutta vain minä itse olen niitä hajuja haistelemassa. Olen suuntaamassa jo kassaa kohti, kunnes tajuan, että pelkkä hernekeitto on yksinään aika kamalan makuista. Koukkaan vielä lihatiskin kautta ja nappaan mukaan paistijauhelihaa. Varsin toimiva yhdistelmä.

Kassalla on taas sama neiti kuin viimeksi. Huikkaan nopeasti tervehdyksen ja vilkaisen päin. Puhuminen ei oikein ole minun juttuni.

Sade on juuri lakannut. Mahtava ilma. Aukaisen pyöräni lukon ja laitan repun selkääni. Tuo mukavaa vaihtelua polkemiseen, kun on taakkaa mukana. Eilinen meni hieman laiskotteluksi, joten päätän nyt mennä kotiin pidempää reittiä. Singahdan puolessa välissä matkaa pikatien reunaan, koska siellä ei tarvitse välittää liikennevaloista. Autot ajavat satasta ohitseni tööttäillen. Kuskit kiroavat äänettömästi. Polkisivat myös pyörällä niin saisivat liikuntaa ja happea aivoille.

Pienenä minulle toitotettiin, että aivot tarvitsevat happea toimiakseen. Imaisin pieniä sihahduksia vappuilmapalloista, mutta se ei tuottanut toivottua tulosta. Sain vain päänsärkyä ja huonoa oloa. Myöhemmin äiti kielsi minulta ilmapalloleikit todeten ne joidenkin tutkimusten mukaan vaarallisiksi. Äiti aina uskoo uusimpia tutkimuksia. Ihan kuin ne tutkijat olisivat Jumalasta seuraavia. Eivät ne tuomitse eläviä ja kuolleita.

Pyörä on varastossa ja ostokset jääkaapissa. Palaan vielä ulos ja venyttelen reisilihaksia sekä pohkeita. Muistan samalla, että unohdin ostaa banaaneja ja vichyä. Huomenna voi treeni tuntua.

Tänään on tärkeä päivä. Ottelen Ruotsin mestaria vastaan. Onneksi se on aika mitätön kaveri, helppo voitto.

Söin aamupalaksi puolen rasiallista kananmunia. Laitoin sekaan hieman vettä, jotta seos on vähän juoksevampaa. Taistelen kakomisreaktion yli joka kerta. Tässä tapauksessa se tarkoittaa jokaista treenipäivää, eli noin 5 kertaa viikossa.

Matsi alkaa kohta. En ole jännittynyt, pikemminkin innostunut. Tiedän voittavani. Olen nähnyt valokuvia ruotsalaisesta, aivan toista maata kuin minä. Nimeni kuulutetaan ja kävelen itsevarmasti kehään. Hymyilen tahattomasti. Toiseen nurkkaan syttyy valo ja ruotsalainen kävelee kohti. Näen valon takaa vain silhuetin. Ruotsalainen astuu kehiin ja hän on valtava. Olin arvioinut väärin. Tunnen luun kurkussa ja yritän ryhdistäytyä.

 

Kello soi. Ruotsalainen ampaisee lujaa kohti nyrkki sojossa. En kerkeä reagoimaan mitenkään ja tunnen nyrkkeilyhanskan painautuvan vasenta poskeani vasten.

Tuomari laskee sormillaan ja huudahtaa kymmenen. Tappio tuli. Kuulen päässäni isäni sanovan rasiallinen kananmunia päivässä. Ensi kerralla haen luomumunia Tarmolta. Niillä voitetaan.

Keltaisia linja-autoja

Varikko näyttää tyhjältä tänään. Pieni raikas tuulenvire puskee syksyn ruskettamia lehtiä ylös ja alas, ylös ja alas. Piha on täynnä keltaisia, hieman ruostuneita ja surullisen näköisiä linja-autoja. Niiden ikkunat ovat pirstoutuneet ilkikuristen lasten kiveniskuista ja penkkien lävitse paistavat pillahtaneet jouset.

Nurkassa kyräilee yksinäinen vanha linjuri, joka aina välillä päästää ilmoille savunkatkeran sävelmän. Se koettaa laulaa, mutta ääni, jonka se päästää, muuttuu vain ujellukseksi. Sen ainut lohtu on haikea mies, joka toisinaan kävelee linjurin ohitse. Hän hyräilee tarttuvaa sävelmää ja jostain syystä se on syöpynyt myös sen mieleen. Ei sillä, että linja-autoilla mieltä olisi.

On syksy ja hylättyjen linja-autojen on aika kokoontua. Yksi kerrallaan ne harhailevat vanhalle paikalle. Aivan kuin ne tietäisivät, että kokoukset olisivat varsin hyödyttömiä, mutta ne osallistuivat niihin silti yhteisen hyvän nimissä. Ensmmäisenä hiljaisuuden rikkoo paikan vanhin, numero 16 nimeltään. Se toteaa kaikkien olevan jälleen paikalla ja kokous julistetaan alkaneeksi. Numero 16 kertaa pelisäännöt ja muistuttaa jokaista siitä, miten tulisi sireenin soidessa toimia.

”Kaikki muistavat nyt varmasti olinpaikkansa, eivätkä lähde enää harhailemaan. Eikö niin numero 13?”
”Kyllä 16, päässäni on selvä kartta.”
”Hienoa, sillä jos päätät vielä eksyä, meissä ei valitettavasti ole tarpeeksi voimia raahata sinua takaisin.”
”Kyllä 16.”

Numero 13 oli oikea epäonnen pesäke. Se harhaili milloin missäkin, purkamolla, lataamolla ja jopa tehtaalla. Se katseli kateellisena aivan uusia, kiiltäviä keltaisia linja-autoja, jotka pääsisivät kohta kyyditsemään ylpeitä omistajiaan upouusissa katteissaan.

Vanhoilla linja-autoilla oli tapana kokoontua aina syksyisin. Numero 16 oli kirjannut lokikirjaan merkinnän jokaisesta talvella ja keväällä menetetyistä autoista, ja näille pidettiin aina pienimuotoiset hautajaiset. Ikään kuin vanhaa peltiä kunnioittaen.

Joka vuosi ainakin yksi auto häviää tappelun luontoa vastaan ja lopettaa toimintansa. Niiden pyörät juurtuvat maahan ensipakkasen toimesta, sillä renkaat ovat rikkinäiset ja hajalla. Eteenpäin ei pääse, koska pito on täysin kadonnut. Ihmiset eivät välitä eikä heitä sen koommin kiinnostakkaan. Itsekkäitä paskiaisia. Ne kiittämättömät sielut.

Matthew

Lasten häilyvät äänet kaikuvat vaimeasti hänen mielessään. Hän tuntee syvän viillon sydämessään eikä voi olla ajattelematta kaikkia noita raukkoja. On kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Maailma on muuttunut. Kevään tullessa lintujen laulua ei enää kuule eikä sateen kastelema nurmikko tuoksu miltään. Jäljellä on vain kitkerä katku, joka syöpyy hermostoon päivä päivältä enemmän. Onko maailmassa olemassa enää hyvyyttä? Onko maailmassa enää mitään sellaista, joka antaisi edes pienen häivähdyksen siitä, että kaikki tulee olemaan vielä paremmin? Meistä on tullut koneita, jotka palvelevat vain itseään yrittäessään selviytyä karussa todellisuudessa.

Siitä on useampi viikko, kun Edward oli nähnyt toisen ihmisen. Hänen viimeisetkin ihmisyyden rippeet olivat kadonneet ja hänen eleensä muistuttivat enemmän eläintä. Hän nuuhki ja murahteli ja etsi raunioista ruokaa.

On aavemaisen tyyni ilma. Ympärillä on vain aava meri, kilometreittäin roskan täyttämää hiekkaa ja pommien tuhoamaa harmaata metsää. Hänen vatsansa ulvoi nälästä samalla kun hänen kuihtuneet kätensä etsivät jotain ravinnoksi kelpaavaa. Linnutkin koettavat pysyä elossa syömällä rannalle ajautuneita kaloja.

Horisontissa näkyy nopeasti liikkuvien hahmojen silhuetteja. Ne ääntelehtivät kuin korpit ja pitävät korvia huumaavaa meteliä. Raadonsyöjiä. Hän tuntee selkää pitkin kulkeutuvien kylmien väreiden valtaavan koko hänen kehonsa. On pakko suojautua. Ne nuuskivat tarkasti pienimmänkin kiven ja sammaleen. Hän säästyy niiden katseelta ja huokaisee hiljaisesti.

”Selviydy tai olet kuollut, älä luota kehenkään äläkä koskaan katso niitä silmiin.” Nämä olivat viimeiset sanat, jotka Edward kuuli vaimonsa suusta. On sumuinen päivä, täynnä kiljuntaa ja tuskan huutoja. Raadonsyöjät huutavat vihaisesti ja he taistelevat loppuun asti, mutta he ovat liian heikkoja. Heistä ei ole vastusta niille. Annabellan hätääntynyt itku täyttää tilan. Hän on sisukas nainen, mutta tämä oli liikaa hänellekin. Heidän voimansa uupuvat vähitellen ja on pakko antaa myöten. Edwardin sormet irtautuvat hiljalleen hänen vaimostaan. Hänen hahmonsa häviää hiljalleen sumuun.

Tänä aikana Edward oli oppinut taitavaksi metsästäjäksi ja hän tiesikin paikan, josta löytyisi mustikoita. Ne ovat herkullisia ja ne kasvavat aina vain suuremmiksi. Hän pakkaa olemattomat tavaransa ja suuntaa saalistamaan.

Metsän läpi hamuillessaan Edward huomaa kauimmaisen puun juurella pesää muistuttavan risukasan. Hän koettaa kurkistaa varovaisesti sisään ja huhuilla saadakseen vastakaikua. Varjoissa istuu pieni pelokas poika, joka uskaltautuu hiljalleen lähemmäs.

-En minä satuta sinua.
-Isäni tapasi sanoa, että älä luota yhteenkään vieraaseen.
-Isäsi oli viisas mies. En minäkään luottaisi. Tässä julmassa maailmassa on silti hyvä olla edes joku, johon voi luottaa.

Pojan astuessa valoon Edward huomasi hänen kasvojenpiirteiden muistuttavan etäisesti jotakuta. Edward tarkkailee häntä paremmin ja kyselee hänen vanhemmistaan. Poika sanoo joutuneensa eristyksiin heistä monta vuotta sitten, eikä ole nähnyt heitä sen jälkeen.

-Kuule poika.
-Mitä?
-Mikä sinun nimesi on?
-Matthew. Miksi?
-Poikani nimi oli Matthew…